Kulttuurikierros kolmen suuren kangasalalaisen johdattamana

Einar Ilmoni oli taidemaalari, jonka teoksissa voi nähdä Suomen kultakauden tunnepohjaista luonnonlyriikkaa sekä heijastuksia taiteilijan omasta sisäisestä sielunmaisemasta. Häntä on usein kuvailtu herkäksi taiteilijaksi, joka eli pyyteetöntä, vähävaraista ja vaatimatonta elämää.

Ilmonin elämän tärkein henkilö oli hänen siskonsa Aino, joka huolehti tästä taloudellisesti auttaen myös käytännön toimissa. Taiteilija piti taideteoksia lapsinaan, ja niiden myyminen tuotti valtavaa tuskaa.

Ilmoni valmistui Ateneumin taidekoulusta vuonna 1902, ja hänen opettajinaan toimivat taiteilijat Albert Gebhard (1869–1937) ja Helene Schjerfbeck (1862–1946). Jo opiskeluaikanaan Ilmoni piti taiteentekemistä elämäntyönään.

Ilmoni oli luonteeltaan introvertti. Hän vieroksui vieraita ihmisiä, mutta lasten kanssa hän löysi erityisen yhteyden. Lapset ymmärsivät häntä ja viihtyivät hänen seurassaan. Lähiseudun lapset toimivat paljon hänen mallinaan. Taiteilijan muotokuvissa esiintyy myös naisia, kuten hänen siskonsa Aino, kun taas miesten muotokuvien maalaamista hän vierasti.

Ilmoni maalasi lisäksi uskonnollista kuvastoa, kuten enkeleitä ja alttaritauluja. Kotoaan hän oli saanut kristillisen kasvatuksen ja noudatti elämässään tarkasti kristillisiä oppeja. 

Kangasalan luonto innoitti Ilmonia, ja hän maalasi useita teoksia Kangasalan maisemista. Hän vaelteli tutuissa paikoissa kotinsa lähettyvillä rannoilla ja metsissä, kuten Ukkilammella ja Mäyrävuorella. Koska taiteilija oli kovasti allerginen heinäkasveille, syksy, talvi ja kevät olivat taiteilijalle maisemamaalausten työstämisen tärkeintä aikaa. Hänelle rakennettiin oma ateljee talon saunarakennuksen yhteyteen. 

Teoksessaan Saari taiteilija on kuvannut Vesijärven Riu’unkiven karin ja sen yksinäinen puun. Aiheesta tuli Ilmonille tärkeä, ja se toistuu hänen töissään usein. Maalatessaan Ilmoni oli uppoutunut syvälle omaan elämäntehtäväänsä, ja hänen sanottiin olevan tällöin poissa aistimin havaittavasta maailmasta.

Gadolin, Håkan. Einar Ilmoni: Kangasalan Erakko. Porvoo: WSOY, 1952.

Kaupin perhe muutti Kangasalle vuonna 1886, jolloin Kaupin isä Johan Kauppi työskenteli Kangasalan urkutehtaan työnjohtajana.

Isä Johan valmisti pojalleen pienet kotiurut, joita tämä oppi nuorena soittamaan. Pitäjän lukkarin opastuksella Kauppi perehtyi kirkkourkuihin ja pääsi toimimaan 13-vuotiaana urkurin apulaisena sekä sijaisena.

Kauppi aloitti opinnot Helsingin musiikkiopistossa vuonna 1895. Opettajinaan hänellä olivat Jean Sibelius (1865–1957) ja Martin Wegelius (1846–1906). Hän menestyi koulussa kiitettävin arvosanoin, mutta joutui keskeyttämään opintonsa varojen puutteen vuoksi.

Koulun keskeyttämisen jälkeen Kauppi työskenteli eri teattereissa näyttelijänä, kapellimestarina, pianistina ja säveltäjänä. Tampereen työväenteatterissa hän toimi pianistina vuosina 1908–1913. Hän toimi myös Työväen Musiikkiliiton sihteerinä ja liiton julkaiseman Työn Sävel -lehden toimittajana. Kokonaisuudessaan Kaupin teatteriura kesti lähes kolmenkymmenen vuoden ajan.

Vuonna 1908 Kauppi avioitui Liina Loviisa Lindströmin kanssa. He saivat kuusi lasta, joista kaksi menehtyi vain päivän ikäisenä. 

Emil Kaupin tuotantoon kuuluu sävellettyä näyttämö- ja elokuvamusiikkia, kuoro- ja yksinlauluja, duettoja, operetteja ja kaksi oopperaa. Lisäksi hän kirjoitti oppikirjoja musiikkiopin teoriasta sekä harmonikan ja kanteleen soitosta.

Hänen ensimmäinen oopperansa Päiväkummun pidot perustui Henrik Ibsenin näytelmään. Oopperasta tuli ylistävää palautetta Oskar Merikannolta, Ilmari Krohnilta ja Jean Sibeliukselta.

Kaupin toinen ooppera oli Aleksis Kiven näytelmästä tehty Nummisuutarit. Vastaanotto oli murskaava, ja se sai huonot arvostelut. Kauppi oli melodikko, ja Nummisuutarit-oopperan tyyli oli poikkeuksellisesti resitatiivinen eli puhelaulun omainen.

Pian ensi-illan jälkeen hän katosi, eikä koskaan palannut kotiinsa Kangasalle. Hänet nähtiin liikkuvan Tampereen seudulla, ja hänen epäillään hukuttautuneen Pyhäjärveen. 

Kauppi oli kansallisromantikko, joka rakasti kannelta. Hän julkaisi kanteleen soitosta kaksi oppikirjaa ja opetti kanteleen sekä pianon soittoa kotonaan. Hän piti kantelekonsertteja ja julisti kanteleen sanomaa suomalaisena kansansoittimena. 

Härmä, Hanna-Maija. Emil Kauppi – Säveltäjä ja musiikkimies. Tampere: Suomen työväen musiikkiliitto, 1979.

Finne opiskeli Helsingin Normaalilyseossa ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1894. Hän jatkoi opintojaan yliopistossa, jossa hän opiskeli estetiikkaa ja kielitieteitä. Hän teki myös pitkiä opintomatkoja ulkomaille tutustuakseen eurooppalaiseen teatterityöhön.

Finne haaveili jo nuorena opiskelijana urasta teatterissa. Vuonna 1899 Suomalainen Teatteri esitti hänen ensimmäisen näytelmänsä Kaarina Maununtytärren. Myöhemmin Finne tutustui Suomalaisen Teatterin johtajaan Kaarlo Bergbomiin, joka pyysi Finneä teatteriin ohjaajaksi. Finne toimi myös Maaseututeatterin johtajana Viipurissa.

Teatteriuran jälkeen Finne ryhtyi kirjailijaksi. Finne kirjoitti sekä huvi- että historianäytelmiä, joista tunnetuin on Kiljuset vuodelta 1923. Lisäksi Finne kirjoitti kansanelämän kuvauksia, historiallisia ja rikosromaaneja sekä lasten- ja nuorten kirjoja. Hän teki myös käännöstöitä ja suomensi urallaan toistasataa näytelmää.

Finne kiinnostui hämäläisten talonpoikaissukujen elämänvaiheiden selvittämisestä. Finne kokosi tietoja myös Kangasalan asukkaista 1600-luvulta lähtien, mutta tutkimustyö lopulta laajeni koskemaan koko Suomen väestöhistoriaa 1500-luvulta 1800-luvulle. Suomen asutuksen yleisluettelosta tuli merkittävä, jonka tekemistä valtionarkisto jatkoi. 

Kangasala oli Finnelle tärkeä paikka läpi elämän. Hän majaili usein Kangasalan lepokodissa ja nautti Kangasalan luonnosta ja maisemista. Vuoden 1930 valtakunnallisilla museopäivillä Finne toimi pääoppaana opastaen Kangasalan nähtävyyksiin.

Äidin kuoleman jälkeen Finne suunnitteli Kangasalan hautausmaalle sukuhaudan äidin pysyväksi muistomerkiksi. Kangasalan kirkolle Finne puolestaan lahjoitti erilaista esineistöä, kuten kastemaljan, ehtoolliskalustoa ja kirkonkellon. Vuonna 1930 paljastettiin Kangasalan hautausmaalle Finnen lahjoittama muistokivi tuntemattomille ja unohdetuille vainajille.

Kangasalla juhlittiin myös Finnen 60-vuotisjuhlaa. Finne menehtyi 63-vuotiaana, ja hänet haudattiin äitinsä viereen Kangasalan hautausmaalle. 

Finne oli elämänsä aikana tuottelias ja ahkera. Hän uppoutui kirjoittamistyöhönsä ja piti elämäntehtävään selvittää suomalaisten talonpoikien historiaa. Testamentissaan Finne määräsi säätiön perustamisesta, ja säätiö jatkaa edelleen Finnen elämäntyötä historian tutkimuksen parissa. 

Kanerva, Unto, ja Aimo Häyrynen. Jalmari Finne: työn ja mielikuvituksen mies. Hämeenlinna: Karisto, 1974.